Aamula kello soi viien jälestä ja aamutiimin reenit oli tiiosa. Enpä menny. Miksi en?! Olin väsynyt. En pelekästään reeneistä vaan ihan kaikesta siitä minnuuttiaikataulusta mikä mun elämäsä vallitsee tällä hetkelä. Päivät vennyy kummastaki päästä, reenien ja siviilielämän haasteet vaihtuu sekunnilleen minnuuttiaikataulusa ja yöunet on ollu 4-5 tuntia jo usseemman viikon ajan. Olen ihminen en kone, nyt pitää ruveta pitämään huolta itestä vielä paremmin ja huomasin etten o pitäny yhtään oikeeta lepopäivää pitkään aikaan. Nyt tuli sen paikka, ennenku mennee asiat mennee yhtään pitemmäle. Mietin et puristaminen reeneisä on saanu mun tekemisestä epävarmaa vaikka luottamusta ommaan pelliin onki. On aika siirtyä tekemisen tilasta olemisen tilaan ja tuoda itelle myös tatamile mun työkalut tietosen läsnäolon suhteen. Rentous olemiseen tekee tekemisestä varmaa ja sitä kautta löytyy evväät parempaan valamistautumiseen ja ite kisaamiseen. Kuulostaa täysin absurdilta tietosen läsnäolon opin näkökulmasta mut en osaa tämän paremmin asiaa itselleni avata.
Maailma näyttää ihan erilaiselta, ku on nukkunu kolome tuntia pitemmät yöunet ku normaalisti. Siis lähes tuplannu ne! Torstaina iltareeneihin seuraavan kerran, joten ropale tullee lepoa reeneistä kaksi vuorokautta. Toivottavasti siten löytyy se iloinen Juputsu ja turha puristaminen on jääny pois. Ne on vaan yhet kisat muitten joukosa ja sielä menestyy, jos pystyy rennosti painimaan samalalaila niinku kotisalila hyvänä päivänä. Tätä haetaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti